La agonía de Rasu Ñiti – Rasu Ñitin kuolemaniskut

Perú

Askelten palo quiere promover el intercambio cultural entre Finlandia y Latinoamérica y además difundir el arte y la cultura latinoamericanos. Por ello nos complace informar que uno de los cuentos más populares de José María Arguedas ha sido traducido al finés por dos alumnas de filología finlandesa de la Universidad de Helsinki.

Askelten palo pyrkii kehittämään kulttuurivaihtoa Suomen ja Latinalaisen Amerikan välillä sekä lisäämään latinalaisamerikkalaisen taiteen ja kulttuurin tuntemusta. Täten julkaisemme suomennoksen perulaisen kirjailijan José María Arguedasin rakastetuimmasta novellista Rasu Ñitin kuolemaniskut. Suomennos on kahden Helsingin yliopiston suomen kielen opiskelijan käsialaa.

————————————

José María Arguedas
( 1911 – 1969 )

Rasu Ñitin kuolemaniskut

Hän makasi lattialla turkisnahkojen päällä. Huoneen ainoasta ikkunasta tulviva auringonvalo osui orrella riippuvaan lehmännahkaan, jonka varjo lankesi tanssijan vuoteen toiselle puolelle. Muuten huone oli tasaisessa varjossa. Hämärässä pystyi erottamaan patoja, perunasäkkejä ja villatuppoja. Koloistaan paenneet marsut tutkivat hiljaista huonetta, joka oli intiaanin asumukseksi suuri.

Huoneen nurkassa oli viljaparvi. Mustat muurahaiset kiipesivät pitkin lepältä tuoksuvia tikapuita. Auringon valo oli voimakas.

– Sydämeni on valmis! Luonto kertoo ajan tulleen. Kuuntelen Saño-vesiputousta. Olen valmis! sanoi dansak Rasu Ñiti, tanssija Lumentallaaja.

Hän nousi vaivalloisesti ja meni taljoin verhoillulle arkulleen, jossa säilytti dansakin asuaan ja saksisoitintaan. Hän pani käsineen oikeaan käteensä ja alkoi soittaa.

Puutarhassa perunroseepippuripuussa itsestään täitä ja kirppuja nokkivat linnut säikähtivät.

Käytävässä tanssijan vaimo ja hänen kaksi tytärtään riipivät maisseja. Hekin hämmästyivät.

– Äiti, kuuletko? Onko tuo isäni vai tuleeko laulu vuoren sisältä? kysyi vanhempi tytär.
– Se on sinun isäsi, vastasi vaimo.

Sakset soivat koko ajan elävämmin ja lyönnit tihenivät.

Kaikki kolme naista juoksivat huoneen ovelle.

Rasu Ñiti oli pukemassa tanssijan asua ylleen. Naiset eivät olleet uskoa silmiään. Hän todellakin pani päälleen peilein koristellun pienen takin!

– Mieheni! Sanotko jäähyväiset? vaimo kysyi kunnioittavasti kynnykseltä. Vieressä tyttäret katselivat tanssijaa vapisten.
– Sydämeni kertoo ajan tulleen, vaimo. Kutsukaa Lurucha ja herra Pascual. Tytöt voivat mennä!

Tyttäret lähtivät juosten.

Vaimo lähestyi tanssijaa.

– Vuorenjumala Wamani puhuu, tanssija sanoi, – sinä et voi kuulla häntä. Hän puhuu suoraan sydämeeni. Pidä minusta kiinni. Laitan housut jalkaan. Missä aurinko on? Se on kulkenut jo lakipisteensä ohi.
– Niin, se paistaa suoraan sisään. Tuossa!
Mustat kärpäset kävelivät lattialla auringon hehkussa.
– Sininen Chiririnka-kärpänen saapuu vähän ennen kuolemaa, mutta se ei tule vielä. Emme kuule, kun se ilmestyy, vaikka se surisisi kaikin voimin, sillä minä tanssin silloin.

Tanssija pani samettihousut päälleen tikapuihin ja vaimon olkapäähän nojaten. Hän veti tossut jalkaansa ja puki liivin sekä päähineen ylleen. Liivi oli koristeltu kultalangoilla, päähinettä taas kiersi tähdenmuotoisten peilien ja kirjottujen nauhojen rivistö. Siitä roikkui erivärisiä nauhoja, jotka heiluivat tanssijan selän päällä.

Vaimo kumarsi dansakia. Hän halasi tämän jalkoja. Dansakilla oli yllään kaikki kunnianmerkkinsä. Valkoinen huivi peitti hänen otsansa ja ympäröi koko kasvot. Takin sininen silkki, peilit, housujen punainen kangas, kaikki hehkuivat kirkkaassa auringon säteessä, joka leimahti tuvan varjoissa. Tupa oli intiaani Pedro Huancayren koti, suuren dansak Rasu Ñitin, jonka esiintymistä odotettiin ja melkein pelättiin. Hän oli satojen kylien juhlien sielu.

– Näetkö Wamanin pääni päällä? kysyi tanssija vaimolta.

Vaimo nosti päänsä.

– Hän on siinä kondorin muodossa, vaimo sanoi, – ja hän on rauhallinen.
– Minkä värinen hän on?
– Harmaa. Selän valkoinen läikkä hohtaa.
– Näin on. Sanon jäähyväiset. Mene hakemaan maissit pois käytävästä! Mene!

Vaimo totteli. Käytävän orsilta roikkui erivärisiä maissinippuja. Ei lumi, ei polkujen valkoinen pinta, ei joen hiekka, ei kyyhkysparven iloinen lento sadonkorjuuaikana eikä leikkivän vasikan sydän olleet niin kauniita, upeita ja loistavia kuin nuo maissiniput. Vaimo keräsi ne nopeasti, mutta silti juhlallisesti.

Vieraiden äänet kuuluivat jo lähempää.

Tyttäret saapuivat. Heidän kulkiessaan pellon halki toinen oli kompastunut ja loukannut varpaansa. He siivosivat käytävän ja menivät katsomaan isäänsä.

Punainen huivi oli jo tanssijan vasemmassa kädessä. Valkoisen huivin kehystämät kasvot erottuivat puvun värien ja peilien heijastusten sekä valtavan päähineen keskeltä. Kaikki sulautui yhteen valaisten hänet. Hänen tutkimattomat kasvonsa eivät olleet kalpeat vaan kuparinväriset, mutta niiden lihakset olivat jäykistyneet ja kasvot näyttivät yliluonnollisen kovilta. Hänen silmänsä sulautuivat puvun väreihin ja olivat kuin toisesta maailmasta.

– Näetkö Wamanin isäsi pään päällä? kysyi vaimo vanhemmalta tyttäreltä.

Naiset katselivat tanssijaa liikkumatta.

– En, sanoi vanhempi tytär.

– Sinulla ei ole vielä voimaa nähdä häntä. Hän istuu rauhallisena isäsi pään päällä ja kuulee sieltä kaiken mitä olet kärsinyt, mitä olet tanssinut, mitä vielä tulet kärsimään. Kuolema tekee hänet kykeneväksi siihen.

– Kuuleeko hän isännän hevosen laukan?

– Kuulee, tanssija vastasi, vaikka tytär oli lausunut sanat hyvin matalalla äänellä.

– Kyllä, hän kuulee! Kuulee myös sen kaiken, minkä tuon hevosen jalat ovat tuhonneet. Sen ravan, jota ne ovat roiskuttaneet sinun päällesi. Hän kuulee myös meidän jumalamme paluun. Jumalamme, joka tulee ahmimaan sen hevosen silmät. Ei isännän silmiä. Ilman hevosta isäntä on vain vuonan ulostetta!

Tanssija alkoi soittaa saksia. Huoneen varjossa kuului teräksen hieno, syvä ääni.

Wamani puhuu minulle. He tulevat! hän sanoi.

– Kuuletko, tyttäreni? Saksia eivät soita isäsi sormet. Niitä soittaa Wamani. Isäsi vain tottelee häntä.

Sakset ovat kaksi irrallista terää, joita dansak soittaa sormillaan. Jokainen tanssija osaa tuottaa tuolla soittimella pehmeää musiikkia, joka on kuin pienen puron solinaa tai tulen rätinää. Ääni vaihtelee rytmin, orkesterin ja dansakin suojelijahengen mukaan.

Tanssija voi tanssia joko yksin tai muiden kanssa kilpaillen. Hänen urotekojensa luonteeseen ja verensä kuumuuteen vaikuttaa se, millainen henki hänen päänsä ja sydämensä päällä istuu, kun hän tanssii, nostelee ja heittelee metallisia tankoja hampaillaan, lävistää lihaansa naskaleilla tai kävelee köydellä, joka on vedetty puun latvasta kirkontorniin.

Minä näin suuren isä Untun pukeutuneena mustaan ja punaiseen, asu täynnä peilejä, tanssimassa köydellä taivaalla, soittamassa saksia. Teräksen laulu kuului kovempana kuin viulun tai harpun äänet, vaikka niitä soitettiin vieressäni. Oli aamunkoitto. Isä Untu näytti mustalta aamun hämärässä. Hänen hahmonsa keinui suuren vuoren varjossa. Hänen saksiensa ääni valloitti meidät. Se tuli taivaasta meidän keskellemme, tuhansien intiaanien ja mestitsien silmiin ja sydänten lyönteihin. Me kaikki näimme hänen lähtevän eukalyptuspuun luota. Hänen matkansa tuntui kestävän vuosisadan. Hänen päästessään tornin luo aurinko valaisi seinien kalkkia ja ikkunankaarten valkoisia muurikiviä. Hän tanssi hetken kellojen vieressä tornin huipulla ja lähti sitten laskeutumaan alas. Tornin sisältä kuului saksien laulu. Tanssija ehkä etsi portaita pimeässä hapuillen. Sakset tuntuivat imevän koko maailman sisäänsä, maailma oli sakset ja niiden laulu. Muistan eukalyptuspuussa nukkuneiden kyyhkysten heränneen laulamaan Isä Untun keinuessa ilmassa. Dansakin hahmon rinnalla ja teräksen soidessa niiden riemuitseva sirkutus oli kuin filigraani, tuskin havaittava, vain koristamassa miestä, joka hallitsee maailmankaikkeutta, luonto antamassa herralleen voimaa.

Dansakin luonne riippuu siitä, minkä henki asuu hänen sisällään: jyrkänteen, jonka hiljaisuus on läpinäkyvää; luolan, josta tulee kultahärkiä ja tuliselle kantoalustalle tuomittuja; vesiputouksen, joka syöksyy vuorijonon huipulta vaiko vuoren henki, Wamani. Henki voi olla jopa pelkästään linnun tai lentävän hyönteisen, joka tuntee rotkojen puiden, muurahaisten sekä yöllisen salaisuuden merkityksen, jonkin kirotun tai oudon linnun henki, lehtokurpan, pöllön tai tiepistiäisen, mustan hyönteisen, jolla on punaiset siivet ja joka syö tarantelloja.

Mutta Rasu Ñiti oli suuren wamanin, ikuisesti lumihuippuisen vuoren jumalan poika. Wamani oli jo lähettänyt tanssijalle henkensä, harmaan kondorin, jonka valkoinen selkä värisi.

Lurucha, dansakin harpunsoittaja, saapui soittaen. Hänen seurassaan oli herra Pascual, viulisti. Lurucha johti duoa, kuten tavallista. Teräksisellä kynnellään hän sai sekä metalliset että suolesta valmistetut kielet räjähtämään, sai ne huutamaan kuin ne vuotaisivat verta soittaessaan tanssin surullista osaa.

Muusikkojen perässä käveli nuori mies, Atok sayku, ketun väsyttäjä, Rasu Ñitin oppilas. Hänkin oli pukeutunut tanssijan asuun, mutta ei kuitenkaan soittanut saksisoitinta vaan käveli pää painuksissa. Itkevä tanssija? Kyllä, hän itki sisimmässään. Kaikki huomasivat sen.

Rasu Ñitin kotikylässä asui alle kaksikymmentä perhettä. Lähimmät isot kylät sijaitsivat muutaman kilometrin päässä. Muusikkojen takana kulki pieni joukko.

– Lurucha, näetkö Wamanin? kysyi dansak huoneesta.

– Kyllä, näen hänet. Se on siis totta. Aikasi on tullut.

Atok sayku! Näetkö hänet?

Poika seisoi kynnyksellä ja tuijotti dansakin pään yläpuolelle.

– Hän vain liikuttelee siipiään. En näe häntä hyvin, isä.

– Oletko aivan varma?

– Olen, mestari.

– Kaikki on hyvin. Nuori Atok sayku, –tunnen jo veitsen sydämessäni. Soita! hän sanoi harpunsoittajalle.

Lurucha soitti jaykuy-alkusoittoa ja vaihtoi heti sisi ninaan, muurahaisen tuleen, tanssin toiseen kuvioon.

Rasu Ñiti tanssi vähän horjuen. Pieni yleisö astui huoneeseen. Muusikot ja oppilas kääntyivät aurinkoa kohti. Rasu Ñiti otti haltuunsa sen osan lattiasta, jossa auringon paiste oli heikoimmillaan. Hänen jalkojaan poltti. Hän tanssi jaykuy-osaa rauhallisesti, lähes intohimottomasti, mutta sisi ninan aikana hänen jalkansa heräsivät eloon.

Wamanin siivet nousevat ja laskevat voimakkaasti, hän liikuttelee niitä! huudahti Atok sayku katsoen tanssijan pään yläpuolelle.

Rasu Ñiti tanssi jo rohkeammin. Varjo huoneessa kasvoi tuulen lailla; dansak syntyi uudelleen. Hänen valkoisen huivin kehystämät kasvonsa olivat kuitenkin jäykemmät, kovemmat. Kaikesta huolimatta hän heilutti punaista huivia vasemmalla kädellä kuin se olisi taisteleva lihanpala. Tanssin rytmi erottui parhaiten hänen päähineensä ja sen peilien keinuvassa liikkeessä. Lurucha painoi kasvonsa harpun kaaria vasten. Mistä tuo musiikki laskeutui? Se ei tullut vain kielistä tai puusta.

– Olen tulossa! Olen melkein perillä! sanoi tanssija kovalla äänellä, mutta lausui viimeisen tavun kangertelevasti, kuin se tulisi papukaijan suusta.

Hänen toinen jalkansa lamaantui.

Wamani on paikalla! Hän on rauhallinen! huudahti dansakin vaimo, sillä hän tunsi nuoremman tyttärensä vapisevan.

Harpunsoittaja vaihtoi Waqtay-taistelusäveleen. Rasu Ñiti sai sakset soimaan voimakkaammin. Hän nosti ne nousevan auringon säteiden suuntaan. Hän jäi liikkumattomana lattialle. Hänen kasvonsa olivat jähmeämmät ja hänen silmänsä syvemmällä päässä, mutta hän jaksoi kääntyä ympäri terveellä jalallaan. Silloin hänen silmänsä, jotka eivät olleet tarkentuneet kehenkään aiemmin,  lakkasivat olemasta välinpitämättömät. Nyt ne kiinnittyivät hänen vanhempaan tyttäreensä melkein iloisina.

– Jumala kasvaa. Hän tulee tappamaan hevosen! sanoi dansak.

Hänen suunsa kuivui. Tuntui kuin hänen kielensä piehtaroisi tomussa.

– Lurucha! Herra! Poika, Wamani kertoo minulle, että olette jaloja, kuin valkoista maissia. Rinnassani, päässäni soi teidän sävelmänne.

Sitten hän putosi lattialle istumaan. Hän ei lakannut soittamasta saksia. Toinen jalka oli lamaantunut.

Vasemmalla kädellään hän ravisti punaista huivia niin kuin tuuli heiluttaa lippua tavernan ulkopuolella.

Lurucha, joka ei näyttänyt näkevän tanssijaa, aloitti yawar mayun, veren joki -osan. Se oli viimeinen askel kaikissa intiaanien tansseissa.

Pieni yleisö seisoi liikkumatta. Aitauksessa ja kaukana olevilla pelloilla oli hiljaista. Tiesivätkö kanat ja marsut mitä oli tapahtumassa, mitä jäähyväiset tarkoittivat?

Vanhempi tytär meni hitaasti käytävälle. Tullessaan takaisin hän toi sylissään yhden isoista maissinipuista ja laski sen lattialle. Yksi marsuista uskalsi lähteä kolostaan. Se oli uros, sillä oli kiharainen turkki. Punaisilla silmillään se tutki ihmisiä hetken ja pakeni vikisten toiseen koloon.

Rasu Ñiti näki pienen eläimen. Mikä sai hänet niin kovasti innostumaan Luruchan ja herra Pascualin soittamasta yawar mayun hitaasta rytmistä, joka oli kuin iso tulviva joki? Lurucha rauhoitti tanssin osan demonista rytmiä. Se oli yawar mayu, mutta hidas ja syvällinen, muodoltaan samanlainen kuin ne valtavat joet, jotka tulvivat ensimmäisistä sateista. Sademetsän lähellä olevia jokia on mahdoton pysäyttää, kun ne kulkevat hitaasti raskaan auringon alla. Niissä näkyy kaikki tomu ja multa, kuolleet eläimet ja tulvan kaatamat puut. Joet virtaavat matalien, tummien, puita kasvavien vuorten välissä. Ne eivät ole kuin vuoriston joet, jotka syöksyvät alas hyppien voimakkaan auringon alla, joita mikään metsä ei varjosta ja joiden ääntä kuilun kivet vaimentavat.

Rasu Ñiti nyökkäili musiikin tahdissa seuratessaan tiheää rytmiä saksillaan. Huivia heiluttava käsi alkoi kuitenkin hiljalleen vääntyä ja retkahti lopulta hervottomana lattialle.

Rasu Ñiti asettui makuulle.

Wamani liikuttelee siipiään hänen otsansa päällä! sanoi Atok sayku.

– Minä en näe häntä enää, vaimo sanoi itsekseen.

Lurucha nopeutti yawar mayun rytmiä. Se kuulosti raskaiden kellojen soitolta. Metallikielten sijaan hän soitti nyt paksuja, suolista tehtyjä kieliä teräskynnellään, jotta viulunsoitto kuuluisi paremmin.

Nuoremmalle tyttärelle tuli kiihkeä halu laulaa. Hän oli levoton, mutta kasvoiltaan yhtä vakava kuin muutkin. Hän halusi laulaa, sillä hän näki, että hänen isänsä saksia soittavat sormet alkoivat uupua ja jähmettyä. Aurinko oli siirtynyt jo valaisemaan kattoa. Isä soitti saksia kieriskellen huoneen varjoissa.

Atok sayku siirtyi kauemmas muusikoista. Tanssijan vaimo astui puoli askelta tytärten viereltä tanssijaa kohden. Muut intiaanit seisoivat liikkumatta ja ääneti. Mitä myöhemmin tapahtuisi? Heitä ei käsketty lähtemään ulos.

Wamani on siirtynyt jo dansakin sydämen päälle, huudahti Atok sayku tanssijaa katsoen.

Rasu Ñiti antoi saksien pudota kädestään. Vain hänen päänsä ja silmänsä liikkuivat.

Harpunsoittaja vaihtoi rytmiä, hän soitti nyt illapa vivonia, salaman reuna -osaa. Hän käytti metallikieliä, rytmi kuulosti taas sateen täyttämiltä joilta, mutta oli nyt nopeampi, enemmänkin vesiputouksen kaltainen. Viulu ei enää pysynyt perässä. Herra Pascual omaksui pienen yleisön kunnioittavan asenteen. Hän roikotti soitinta kädessään.

Rasu Ñitin silmät liikkuivat. Silmänvalkuaiset näyttivät elävämmiltä ja selväjärkisemmiltä kuin hänen muu kehonsa. Tämä ei kuitenkaan herättänyt pelkoa. Nuorempi tytär halusi vielä kiihkeästi laulaa niin kuin hän lauloi suuren joen rannalla jänönvihmojen tuoksun ympäröimänä. Nyt laulamisen halu oli yhtä voimakas kuin siellä. Se oli erilainen, mutta yhtä voimakas.

Illapa vivon kesti kauan. Lurucha vaihtoi melodiaa usein, mutta rytmi säilyi samana. Nyt hän katsoi mestaria. Harpun metallikielten tanssiva liekki seurasi varjona dansakin silmien liikettä. Vaikka liike muuttui koko ajan sekavammaksi, soittaja pysyi sen mukana. Sillä Lurucha oli valkoisesta maissista tehty, kuten Wamani oli ilmoittanut. Kuolevan tanssijan silmät, harppu ja muusikon kädet, kaikki ne olivat yhtä. Tuo musiikki sai ikkunalla aurinkoa kohti kulkevat mustat muurahaiset pysähtymään. Joskus maailma vaikenee ja silloin harva huomaa sen hiljaisuuden merkityksen. Tällä kertaa hiljaisuuden sai aikaan tuo harppu, joka oli soittanut sopusoinnussa suuren dansakin kanssa sadoissa kylissä, tuhansissa temppeleissä ja katosten alla koko tämän elämän ajan.

Rasu Ñiti sulki silmänsä. Hänen kehonsa näytti suurelta. Päähineen peilit valaisivat hänet.

Atok sayku astui esiin ja asettui ruumiin viereen. Hän näytti saavuttaneen uuden tason alkaessaan tanssia ja soittaa kiiltäviä saksiaan. Hänen jalkansa lensivät. Kaikki katsoivat. Lurucha soitti osia chaska kanchista, tähden valosta ja wallpa wak’aysta, kukon laulusta, joilla dansakien kilpailut alkoivat keskiyöllä.

Wamani on täällä! Päässäni! Rinnassani! Hän liikuttelee siipiään, huusi uusi dansak.

Kaikki seisoivat liikkumatta.

Se oli hän, isä Rasu Ñiti, jälleensyntynyt, hänellä oli nuoren eläimen jänteet ja Wamanin tuli, hengen vuosisatojen mittainen katkeamaton perintö.

Lurucha keksi mutkikkaimmat rytmit, juhlallisimmat ja elävimmät. Atok sayku seurasi niitä. Hänen jalkansa, kätensä, huivinsa, peilinsä ja päähineensä, kaikki ne olivat nousseet uudelle tasolle. Kaikki oli kuten kuuluikin. Kukaan ei lentänyt kuten nuori dansak, juuri uudelleen syntynyt dansak.

–Kaikki on kunnossa, Lurucha sanoi, – kaikki on hyvin! Wamani on iloinen. Hän on siellä pääsi päällä, hänen selkänsä valkoinen läikkä loistaa kuin puolenpäivän aurinko lumipeitteisellä vuorenhuipulla.

–En näe häntä! sanoi tanssijan vaimo.

–Isä Rasu Ñiti haudataan huomenna auringon laskiessa.

–Hän ei ole kuollut. Ahahaijas! Eläköön! nuorempi tytär huusi, – ei kuollut. Hän on itse tanssimassa!

Lurucha tuijotti tyttöä ja lähestyi häntä melkein horjuen, kuin olisi juonut valtavia määriä rommia.

–Kondori tarvitsee kyyhkysen! Ja kyyhkynen tarvitsee kondorin! Dansak ei kuole, hän sanoi tytölle.

–Kenenkään ei tule vuodattaa kyyneliä dansakin takia. Wamani on Wamani.

Käännös
Isabel Granados Hidalgo
Kristiina Ruotsalainen

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s